»Saatatko antaa anteeksi… Voi, minä en ole…»
»Mikä sinun on?»
Lauri kysyy, mutta hänestä on kuin puhuisi joku muu eikä hän itse…
»Lauri, Lauri… Minä olen… senvuoksi karkasin pois… sinun turviisi… minä olen vietelty!»
Lauri tuijottaa häneen tuokion… Silmät kadottavat kaiken ilmeensä, kasvoilta pakenee viimeinenkin väri… Hän horjahtaa askeleen taaksepäin… huitaisee käsillään tyhjää ilmaa, kiljahtaa hirveän, vihlaisevan huudon kuin metsänpeto, niin että korpi kajahtaa ja myrsky tuntuu hiljenevän… lyyhistyy kuin ammuttuna suulleen kalliolle…
Inkeri näkee hänen hirmustuneen kuolemankatseensa, näkee kasvojen vääntyvän luonnottomasti… näkee hänen lyövän tyhjää ilmaa ja kuulee parkaisun, jonka matkassa tuntuu henki lähtevän…
Silloin Inkeri ottaa vauhtia… maailma mustenee… ei kuulu, ei näy mitään… ja potkaisee kallion reunalta alas myllertävään syvyyteen…
Yöksi myrsky taukoaa. Erämaa rauhoittuu, järvi tyyntyy.
Valkean vaahdon seassa venevalkamassa on pyöreä hattu, sama, joka
Inkerillä oli ollut päässä.