Kirkkaan kuutamon valossa välkkyy suuren järven pinta kuin jättiläiskuvastin. Laajat, asumattomat erämaat sen ympärillä ovat haudanhiljaisina, ja korkeiden tunturien paljaat laet kimaltelevat kylmää kirkkauttaan tummansinervää taivasta vasten. Erämaa näyttää nukkuvan, mutta sen unessa, sen kuolonhiljaisuudessa on jotakin kammottavaa. Kylmyys henkii vaarojen välisistä jänkistä, ja halla huokuu hyhmäistä henkeään järven selälle asti.
Turvattoman näköinen on yksinäinen talo järven niemessä. Halla huokuu, erämaa puolustaisi asukastaan, mutta ei nouse pilveä taivaalle, ei laske järvi lämmintään povestaan, — ei mistään tule pelastusta yksinäisen talon pienille viljelyksille. Kylmin kourin nousee halla tuhatvuotisista kaltioistaan ja esteittä ryntää siihen ainoaan elämän paikkaan, joka on alkanut virota täällä erämaassa.
Lauri soutaa voimainsa takaa pitkin järveä, keskellä suurinta selkää. Kotirannasta, josta on matkaan lähtenyt, ei enää näy kuin varjoinen viiru, korkea Palovaara sen takaa ja autio Susijänkkä niemen sivusta.
Mutta edestäpäin, jonne hän soutaa, näkyy silmänkantama aukeata, kuun valaisemaa ulappaa, sormina järveen pistäviä männikköniemiä ja kaukana Palojärven toisessa päässä kukkulainen seutu, johon maailma näyttää loppuvan ja siitä jatkuvan kylmänä taivaanrantana.
Palojärvi on saareton, mutta pitkiä niemiä pistäytyy molemmilta rannoilta leveitä, kalaisia lahtia muodostellen. On toinenkin asumus Palojärven niemen nenässä. Se on kruunun uudistalo, Hietaniemen juurelle perustettu paria vuotta myöhemmin kuin Paloniemi. Mutta kun Paloniemi ensimmäisen asukkaansa, vanhan Topiaksen eläessä jo sai perintökirjan ja alkoi kaikin puolin olla elettävä talo, oli Hietaniemi yhä kruununtorppa, pienen pienine peltotilkkuineen ja parine kolmine lehmineen. Naapurien väliä oli hyvinkin neljä neljännestä, mutta tyvenillä ja kirkkailla ilmoilla he näkivät toistensa savut niemien yli ja arvasivat siitä, että naapurissa elettiin terveinä…
Laurin saatua kuulla vaimonsa lähteneen veneellä on hänet vallannut mieletön pelko ja kauhu. Ei ole hän monta sanaa kotiväelleen virkkanut. Ei syönyt eikä saunonut, kun niityltä palasi, rantaan riensi ja näki veneen teloiltaan olevan poissa. Silloin hän muisti pikku veneen, jonka teki emäntäänsä varten kalaveneeksi ensimmäisenä talvena naimisissa ollessaan. Ei ollut Aili sillä kuin kerran kaksi järvellä käynyt, ja tervoissaan se oli venehuoneessa tämänkin kesän ollut. Sieltä kiskoi Lauri sen ulos, veti rantaan ja pani airot paikoilleen…
»Olisiko mennyt Hietaniemeen… ehkä tulee takaisin», niin on täti lohduttanut.
Mutta Lauri tunsi tunnossaan, että ei palaa, ei polje koskaan Ailin jalka enää hänen kotinsa pihamaata. Vaikka hän niinkin tuntee, on hänellä tuskallisessa hädässään jonkunlainen aavistus, että hän vielä ehtii, vielä saapi kaikki entiselleen. Ei huolinut hän tädin kiellosta eikä Inkerin itkusta. Kuumeisella kiireellä hän työnsi veneen vesille. Antti tarjoutui kumppaniksi, mutta yksin sanoi hän lähtevänsä. »Syö edes vähän… väsyt järvelle.» Täti oli koettanut kaikkensa, mutta syömättä ja eväittä hän istuutui teljolle ja alkoi soutaa, jotta pieni, kesäkuiva, vene kuin lentäen loittoni ulapalle.
Vasta järven selällä, jonne kotiranta näkyy varjoisena viiruna, hän herää oikein tajuntaansa ja käsittää, minkävuoksi on järvellä ja mihin menossa. Kylmä kuutamo virkistää hänen kuumia ohimoitaan, ja hyinen henki jäähdyttää hänen palavat ajatuksensa. Hän alkaa asiata ajatella, ja kun hän näkee alastoman, viluisen järven ja tuntee käsissään, että airojen ponnet ovat jäässä, selkenee hänelle selkenemistään, mitä on tapahtunut. On siis tapahtunut se, josta äiti-vainaja kerran puhui, mutta jota hän ei koskaan itse ollut uskonut.
Kuta pitemmälle hän soutaa ja kuta ulommaksi järveä joutuu, sitä selvemmin hän tuntee ja ajattelee…