»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua… kun lisäksi on tottumaton polkuja kulkemaan…»
»Vaan jos hukkui!» sanoo Inkeri.
»Kaiketi joku selvä tulee… Mutta kauan viipyy Lauri.»
»Rantamaille on mennyt…»
»Olisi ehtinyt kahdessa viikossa jo hyvin kauas…»
He saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että riihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään on hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä sydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin maahan painunut tai kuuhun noussut… Hän tietää kyllä, että se on synnillinen, paha toivomus… Mutta hän tietää, että tätikin niin toivoo, vaikkei sano… Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa… Minkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman mielestä?
Hän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina, tuskin ehtii alta pois.
Taas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä ja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:
»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli… erämaiden ja järvien takana… semmoisella, joka rantamailla, ihmisten ilmoilla, on syntynyt ja kasvanut… Ikävä täällä oli ensi vuosina minullakin… Teki monta kertaa mieli lähteä pois…»
»Mahtoi pysyä rantamailla», sanoo Antti siihen.