Suuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän kellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi täynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja pytyllinen tuoretta maitoa.
Riihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin, juttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta tietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle asti, arvelevat.
Mutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin muistaa hän järvelle katsella.
Yhtäkkiä hän huudahtaa:
»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa… nyt juuri…»
Ja sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee riihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen toisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.
Mutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä, varjostaa kädellään silmiään ja tähystää…
»Näyttääkö olevan kaksi, vai yksinkö on soutaja?»
»Yksin on… Ei ole Lauri… Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu
Inkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.
»Saattaa silti olla Lauri», arvelee täti.