»Papin tytär… Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta ollut kauniskaan…»
»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla tavoiltaan…?»
»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän talon lopulta olisi perinyt… Oli Laurikin niin kummallinen… aina niinkuin sairas… Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin ennen…»
»Murehti vaimoaan…»
»Niin… ja passaili…»
Hetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä ja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:
»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko vähämieliseksi…»
»Eipä taida siitä selvää tulla… Mutta näytti minusta joskus, että järki sillä on liikkunut…»
Olivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi liikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin aistein.
»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki. »Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen kyllänsä…»