Kun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti kotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin savupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan saapuneen taloon.
— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä lännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei hän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.
Tyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma oli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.
Iisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin kun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat, Topias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä, parinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta ja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan. Topias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa. Ja sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin pyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti hauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias jo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.
Niin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki nyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi tullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta pysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa… ei vaikka tulen nurkassa näkisi… Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä mies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus vaivaamaan rupeaa»… Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi kuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei peltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria sai…
Ja niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin. Mutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset, toistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.
— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa semmoisen työn teki… Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei rantamailla yhtään… Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu sinne etelään ja sieltä vaimon toi… No, jo taisi päästä siitä… ja epäilemättä pääsikin… Kun nyt vain ei alkaisi murehtia… On semmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan tuli.
Niissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein pimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.
Syksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan kamara oli kylmetyksissä.
Yhä nousi piipusta paksu savu, väkevää tuoksuaan tuoden Iisakkia vastaan.