»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta osannut», vastasi Iisakki.
»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy jälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty… Ja kolmas viikkohan siitä jo on kulumassa…»
»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut siihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:
»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja murehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki… on se nähty… Lauri ei muista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä… Talon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden saaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia — oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei mikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää… Jo sekaantuu järki, ja kun ensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven poikki ja hukkuu…»
»Joo. Siitä paljon puhuttiin meidän nuoruutemme aikana», muisteli
Tiinakin.
»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän tiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut… Tiennetkö itsekään?»
»Eipä taida sitä tietää muut kuin Jumala.»
Kun illallinen oli syöty ja alettiin levolle hankkiutua, sanoi Iisakki:
»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on mennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi olla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden emännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso… Tulee ja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee… Ja milloinpa täältä oikein joutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi…»
»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan joutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken…»