Lauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen mielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja liiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen parastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa kokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta…
Ja hän painui nyt, kaksi viikkoa metsiä harhailtuaan, raskaaseen uneen.
* * * * *
Mutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii kotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika hyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.
Aurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä venevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.
Iisakki panee kimpun mateita, toisen järvisiikoja tuliaisiksi
Paloniemeen.
Ja kun Lauri työntää raskasta kolmilaitaa vesille, puhuu Iisakki:
»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee… Niin nytkin sanon… Ja terveiset vie… sillekin Inkerille… se itki niin…»
»Itkikö?» kysyy Lauri äkkiä.
»Itki… Emännän vuoksi…»