Lauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen.
Hän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.
Merkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän näkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven rannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi kulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona hän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja jonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt ajatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan nuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi hetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat puhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin, mitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut, aprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset elämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.
Ja hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja siitä johtuneeseen karkaamiseen.
Ailin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi, että häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt hänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut enempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan… Ja ehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi jäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.
Ailin rakkaus oli kylmennyt… ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka oli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.
Lauri itse sitten?
Hän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin suhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi, pyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin arkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se, että Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen ammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.
Niin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä soutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on hänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee voimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken laiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on notkea.
Mutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin syvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia, kirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä… Ja kun hän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan olla huono mies… ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen…
Mutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun hänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi, virkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä…