Ja taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään Inkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut hyvin kauan.
Hän muistaa taas iltahetkeä lepokivillä.
Silloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin… ehkä viikkoja… ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.
Hän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan kotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut peltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat. Talon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä kulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan vaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka… isä-vainajan säästämä talon tarpeiksi…
Toinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja oli ohrapelloksi aikonut tehdä.
Siinä ovat! Ei ole Lauri niihin vielä pystynyt!
Mutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa mitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden täytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi, Susijänkkä työntämään kylvöheinää… uusi, uhkea navetta…
Silloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa olevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen mielensä ilostuu.
Tuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on melkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha. Mutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan, kun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.
Mutta sitten hän taas jäykistyy, istuu soutamaan ja päättelee: