– On minun luonteeni vika, että näin saatan olla… etten ole enää se mielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta vaimoaan hakemaan. Kuinka saatan nyt tuntea näin, nyt ajatella näin… Ja silloin niin … kuinka se voi olla mahdollista?
Tädin oli kerran kesällä kuullut sanovan:
»Se kiusaa tuon miehensäkin tuolla ainaisella ikävällään…»
Samassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään katsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin seisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan riiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.
Hän nousee seisomaan, airolla meloen loppumatkan.
Kun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat toisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja hänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä rannalle.
»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin
Antti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.
»Kaikki tiedätte… vanhalta Iisakilta olette kuulleet… Niin on! On kaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on…»
Mutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan on lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä ilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on koittanut.
Ja isännän palattua tuntuu koko talossa alkavan levon ja rauhan päivä.