Hän oli kuvitellut elämänsä onnelliseksi ja terveeksi sen naisen rinnalla, jota rakasti. Yhdessä he olivat kihlauksensa aikana tulevaisuudensuunnitelmia tehneet, molemmat innostuneina ja toivovina. Lauri oli hänelle, Ailille, selittänyt syntymäkotinsa peltoineen. Oli kertonut, että isä, sitkeä ja ahkera työmies, oli talon lyömättömään kiveliöön raivannut. Ei ollut muuta asukasta koko suuren erämaanjärven rannalla kuin kaksi nuorta, jotka taloa niemen juurelle rupesivat rakentamaan. Elettävä talo oli tehty, mutta siinä ikä kuluikin, voimat vähiin ehtyivät ja vanhuus tuli…

Aili kuunteli hänen puheitaan, ja Lauri uskoi, että Aili ymmärsi, ymmärsi erämaan asukkaan raskasta elämää…

Kun ei silloin tullut sanotuksi, että semmoista tuli olemaan heidänkin elämänsä. Kovaa työtä ja taistelua, mutta hauskaa oman pellon työtä ja voittoisaa taistelua kovaa luontoa vastaan. Ei tullut sitä sanotuksi. Mutta hän luuli Ailin sen käsittävän, tietävän, ettei hänellä ollut mitään muuta turvaa kuin raskas, raskas työ…

Kuinka paljon hän, Lauri, jo olisi jaksanut ja tehnyt, jos olisi saanut Ailinkin innostumaan siitä mistä itsekin! Hän oli suunnitellut laajempia viljelyksiä, oli yhdessä oppineen agronoomin kanssa tehnyt viljelyssuunnitelman laajaa Susijänkkää varten, joka oli talon lähellä ja josta aina syyspuoleen huokui kylmyyttä ja hallaa. Vanha isäkin oli ennen kuolemaansa sanonut: »Susijänkkä ojita ja viljele, niin halla katoaa ikipäiviksi tältä puolen järveä ja tämän talon vainiolta…»

Mitä oli hän tehnyt näinä kolmena vuonna, jotka oli ollut naimisissa?

Hän säpsähti. Ei paljon mitään ollut ehtinyt. Susijänkän valtaviemärikin oli vielä keskissä. Ja kolme vuotta oli kulunut!

Miksei hän tehnyt ja miksei mitään valmistanut? Hyvä Jumala! Oliko hänellä ollut ainoatakaan iloista päivää siitä asti kun vaimonsa tänne toi! Oli kuin hänen voimansa olisivat kadonneet ja palavat ajatuksensa sammuneet. Ei merkkiä, ei alkuakaan näkynyt vielä siitä työstä, jonka hän oli kuvitellut muutamassa vuodessa suorittavansa…

Hän tiesi kyllä syyn haluttomuuteensa ja ymmärsi, ettei hän tämmöisellä elämällä ikinä pääsisi edistymään ja että köyhtyminen ja kurjuus olisi seurauksena…

Ajatuksissaan hän alkoi astua nopeampaan unohtaen, että Inkeri kontteineen koetti seurata häntä. Niitä oli ollut monta tämmöistä hetkeä näinä vuosina. Hän tuli kuin kuumeeseen, ei ymmärtänyt mitään tehdä eikä mihinkään ryhtyä. Musta murhe painoi mieltä, ja aina hän oli alakuloinen, menipä mihin työhön tahansa… Silloin jo, kun hän nuoren, vastavihityn vaimonsa kanssa tänne oli tulossa, oli hänen sydämessään nytkähtänyt niin kummasti. Aili oli ollut iloinen, kunnes he joutuivat tänne kotijärven rantaan vievälle polulle. Silloin hän näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa, ja kun polku yhä jatkui eikä järveä näkynyt, oli hän alkanut väsyä. Siinä oli kai ollutkin Ailin ensimmäinen pettymys. Tänne ei ollut kesäisin minkäänlaista tietä eikä edes vesireittiä!

Hän ei ollut siitä seikasta koskaan tullut Ailille maininneeksi.