Kun he vihoviimein pääsivät kotijärven rantaan ja siinä astuivat heitä varten tuotuun veneeseen, ei Aili puhunut ihastuksestaan mitään, vaikka oli kesän valoisin ja hauskin aika. Oli kysynyt, oliko taloon pitkältä, ja kun Lauri oli vastannut, että järvi oli kahden penikulman pituinen, niin oli jäänyt puhumattomaksi… Hän koetti olla iloinen, vaikka jo silloin aavisti onnensa särkyneen. Hän muisti selvään Ailin silmien ilmeen, kun he saapuivat Hietaniemeen ja hän sanoi, että tässä oli heidän naapurinsa ja että tämän niemen nenästä jo sopi Paloniemikin näkymään… Sitä ilmettä ei Lauri koskaan saattanut unohtaa. Voi, jos silloin olisi ymmärtänyt selittää ja sanoa Ailille… jos silloin olisi saanut hänet lämpenemään ja rakastamaan… Vähäpuheinen oli Aili ollut Hietaniemessä eikä pitkiin puheisiin antautunut Hietaniemen vanhusten kanssa…
He saapuivat Kärmejänkälle, jonka poikki isä-vainaja oli porraspuut tehnyt, jotta niitylle olisi helpompi kulkea. Vasta kun Lauri astui porraspuille, jotka jo paikoitellen olijat jänkkään uppoamaisillaan, heräsi hän mietteistään. Sillä porraspuut olivat jäähilseen peittämät, ja hän oli keikahtaa selälleen, kun astui niille.
»Hyvä isä, kun porraspuut ovat jäässä ja sammal kuurassa», sanoi
Inkeri, joka saavutti Laurin jänkän laidassa.
Lauri koetti kämmenellään vihvilän varsia ja sanoi:
»Kovat ovat… kylmettyneinä kuin kynttilät.»
Hänen äänensä vapisi, ja Inkeri näki hänen katseessaan hätäisen, pelokkaan ilmeen. Ja nyt Lauri vasta todella säpsähti. Jos halla nyt ottaisi viljan, niin… Hänellä ei enää ollut säästössä vanhaa viljaa siemeneksikään, ja muutenkin olivat talon elovarat kuluneet hyvin vähiin! Mennyt talvi oli ollut raskas talvi. Talon menot olivat nousseet paljon yli tulojen, kun hän ei ollut hennonut jättää Ailia yksin ja mennä itse tukinajoihin ansioille. Eikä yhtään uutta sarkaa ollut kylvössä! Lehmiinkin oli ilmestynyt luomatautia.
Hätä ja tuska vihloi hänen sydäntään, ja hän lähti kuin takaa-ajettuna astumaan Kärmejänkän poikki. Ja levottomassa mielessään hän ajatteli, että kaikki hallan tuhotyöt, köyhyyden ja muut vastukset hän unohtaisi nyt, jos tietäisi, että Aili oli iloinen ja tyytyväinen! Kaksin kerroin hän pystyisi työhön, ja tänä syksynä hän jo alkaisi ojittaa Susijänkkää, hallan pesäpaikkaa… Mutta mitä jaksoi hän tämmöisenä, kun mieli aina oli raskas ja sydän täynnä…
Kun voisi Ailille kaikki tunteensa, kaikki raskaat surunsa sanoa…
Oli monta kertaa aikonut, tänä kesänäkin. Mutta miksi se tuntui niin vaikealta sanoa? Siksikö, ettei Aili koskaan mitään kysynyt? Ei koskaan puhunut omista huolistakaan, mutta surevan näytti… Ei näyttänyt välittävän mistään. Ei iloinnut karjasta, joka oli Laurin ilo ja toivo. Täti sai kaiken emännyyden hoitaa. Hän oli surrut ja miettinyt pelastusta näinä kolmena pitkänä vuonna. Hän oli iloinnut siitä, että heille syntyisi lapsi… Silloin varmaan Ailikin virkoaisi elämään. Mutta se toivo oli pettänyt. Ja vaikka hän kyllä arvasi, että Aili ikävöi pois täältä yksinäisyydestä, ei hän sitä koskaan kuitenkaan kysynyt. Jos sanoisi Aili: »Kuolen tänne ikävään… muutamme rantamaille ja ihmisten ilmoille», niin hän ei voisi kieltää, vaikka tietäisikin, että se olisi hänen oma loppunsa. Niin rakasti hän isä-vanhan tekemää taloa, niin rakasti hän järveä ja erämaata!
Ei Aili hänen kodinrakkauttaan koskaan ymmärrä, vaikka hän sen oli luullut aivan luonnolliseksi asiaksi.