He pääsivät poikki kylmyyttä huokuvan Kärmejänkän, ja taas nousi polku männikkökankaalle, joka ikäänkuin oli alustana edessä kohoavalle korkealle Palovaaralle. Polku oli kova ja valkohiekkainen, luikerteli vanhojen, paksutyvisten petäjien sivu. Kun kangas loppui ja kivinen vaaran kuve tuli vastaan, oli siinä kahden puolen polkua lepokivet, missä aina niitylle, Hukkajänkälle, mennessä ja sieltä palatessa oli tapana levähtää.
Inkeri oli jäänyt Laurista jälkeen, mutta toivoi saavuttavansa hänet lepokivien luona, sillä hän ei muistanut, että koskaan olisi kuljettu lepokivien ohi niillä levähtämättä. Kankaan kovalla polulla hän joudutti kulkuaan ja huomasi jo etempää, että Lauri istuutui toiselle kivelle.
Hehkuvin poskin saapui Inkeri lepokivien luo ja istahti Lauria vastapäätä. Lauri katsoi häntä pitkään, vaikka näytti muuta ajattelevan. Inkeri oli kasvanut ja varttunut nuoreksi immeksi, muuttunut hyvin paljon näinä vuosina. Pienenä sylilapsena oli vanha äiti kerran kirkkomatkalta hänet tuonut. Inkerin äiti oli kuollut, ja orpoa raukkaa tarjottiin köyhäinhoitolaisena vähimmän vaativalle. Äidin oli tullut sääli lasta, aina lempeä, aina hyvä kun oli. Niin toi Inkerin talven kovassa pakkasessa, vuodeksi vain. Isä rypisti kulmiaan ja täti pauhasi. Mutta siitä asti oli Inkeri talossa ollut…
Lauri muisti Inkerin lapsuuden ja hänen tulonsa heille ja olonsa siellä. Kodiksi se oli Inkerille tullut, ja orvoksi joutuisi, jos pois joutuisi… Nyt täti piti Inkeriä kuin omanaan. Eivät olleet Inkerin päivät huononneet, vaikka vanha emäntä olikin kuollut. Äidikseen olikin Inkeri tottunut Paloniemen vanhaa emäntää sanomaan.
Se johtui nyt Laurin mieleen, kun hän katseli nuoren tytön kukoistavia poskia ja syvällisiä silmiä, joissa aina näytti olevan lämmin hymy. Lapsi-raukka! Ei tiennyt vielä suruista ja vastoinkäymisistä.
»Muistatko usein äiti-vainajaamme?» kysyi Lauri, kun hetken olivat istuneet ääneti.
»Aina muistan ja ikävöin, ja usein yöllä näen unissani…»
Inkerin silmät kyyneltyivät.
»Niin hyvä ja hellä oli ja aina neuvoi… Luulin, etten enää saisi ollakaan, kun äiti kuoli…»
»Etkö tahtoisi pois?»