»Se on pimeä asia… Mutta minä otaksun jälkimmäistä parhaiten todeksi», vastasi Lauri.
Peltola mietti hetkisen.
»Saattoi olla sukuvikaa», sanoi hän sitten.
Hetken päästä hän löi Lauria olkapäälle.
»Kovaa olet kokenut erämaassasi… Jaksanetko loppuun taistella?» sanoi hän. »Tarkoitan, luotatko vielä lapsuutesi uskoon, työn siunaukseen…?»
Laurin katse kirkastui.
»Siihen luotan. Mutta minä olen pettynyt niinkuin moni muukin. Olen käynyt kovan koulun ja oppinut paljon — ainakin niin paljon, etten ole lapsuuteni uskosta luopunut, enkä luovu… Uskon, että työ, jota rakastan, parantaa haavat.»
Kauppiaan kujalla heidän tuli erota.
»Käynetkö koskaan enää siellä meidän järvemme rannalla?» hyvästeli
Lauri.
»Tottahan toki», sanoi iloisesti Peltola. »Pianhan sinne ajetaan rattailla, että tie pölisee…»