»Mihinkäpä hän… orpo ja turvaton… Kodikseen on ottanut. Muistan kuin tämän illan, kun äiti-vainajasi Inkerin köyhäinhuutokaupasta otti… Vuoden vanha taisi olla, muistaakseni…»
»Niin on ehkä ollut…»
»Oli onni lapsella», alkoi Leena muori selittää, istuen vastapäätä Lauria, pöydän toiseen päähän. »Oli onni, että kelvollisten ihmisten kasvatettavaksi joutui… Oli äitinsäkin semmoinen huippa ja kevytjalkainen… Lieneekö tullut äitinsä vaiko pappa-vainajansa luontoiseksi?» Lauri ei ollut koskaan kuullut Inkerin isästä mitään. Hän katsoi kysyvästi Leenaan.
»Tarkoitan sitä forstmestari-vainajaa, joka sitten täältä muutti pois ja kuului samana vuonna ampuneen itsensä.»
»Hänkö oli Inkerin isä!»
»Minä tuon tiennen… tässä pirtissä se on Inkeri syntynytkin…»
Lauri kalpeni ja istui sanatonna.
»Et tiennyt sitäkään? Ajattelin oppikouluaikana Inkerille sanoa, mutta olkoon sanomatta… Mitäpä hänen tarvitsee tietää… Minä muistan forstmestari-vainajan. Se oli hyvä ja kaunis mies ja auttoi köyhiä. Mutta itseään kohtaan oli huono… Oli minusta siinä Inkerissä pappa-vainajansa näköä. Silmistään semmoinen ja muutenkin. Vaikka hyvännäköinen ihminen oli äitinsäkin, Huuskon Selma… Taitaa tulla hyvä työihminen? Oikein minä siitä pidin, kun tässä rippikouluviikot oli asuntoa…»
Lauri istui vielä valjuna, ja hänen ohimoillaan löivät suonet, niin että päätä huimasi.
Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä, että Inkeri oli avioton lapsi. Siitä ei koskaan ollut mainittu kotona!