Inkeri ei tiennyt itsekään.
Leena luuli Laurin äänettömyyteen olevan muita syitä ja sanoi:
»Onhan siellä sentään tätisi, joka emännyyttä hoitaa, ja Inkeri siinä apuna. Eipä sinulla hätää ole.»
»Ei minulla hätää ole», myönsi Lauri, mutta ei tiennyt vähääkään, mitä oli sanonut.
»Ja taitaa saada Inkeri olla nyt niinkuin vanhustenkin aikana… niinkuin oma lapsi ainakin?»
Leena muorilla tuntui olevan vielä paljonkin puhumista ja kyselemistä, mutta Lauri mainitsi itsellään olevan kiireen, sanoi kiitokset, hyvästeli ja lähti. Oli tullut pilkkopimeä ja ruvennut satamaan. Tielle saavuttuaan Lauri seisahtui miettien, mihin päin lähtisi. Häneen oli niin kummasti koskenut Inkerin syntyperä. Hän ei ollut sitä koskaan ajatellut, ei nytkään näinä viikkoina. Tiesikö Inkeri itse?
Varmaan ei tiennyt. Ja tuskin sitä tiesivät muut kuin Leena muori…
Hän lähti kävelemään pappilaan päin.
Huuskon Selma?
Hän ei muistanut koskaan kuulleensa sitä nimeä. Sade pieksi hänen kasvojansa ja virkisti hänen kuumina palavia ohimoitaan.