»Rakas, rakas Inkeri!» sanoi hän itsekseen, ja hänestä alkoi tuntua kuin Inkeri yhä tulisi rakkaammaksi hänelle. Isätön ja äiditön!
Ja syvällä hänen sydämessään paloi outo tuli, joka leveni joka paikkaan ja lämmitti niin, että häntä vapisutti.
— Et ole turvaton, et isätön, äiditön, niin kauan kuin sujuu tämä käsi ja tämä sydän sykkii! Rakas, pieni lemmittyni, iloni ja onneni ainoa…
Niin hän itsekseen runoili, tuo kiveliön pitkä mies, jonka rinnassa piilevää hyvyyttä ei vieras olisi osannut aavistaa.
Pastorin huoneesta näkyi tuli, ja Lauri meni sisälle.
Tämä oli nuori pappi, joka ei tuntenut Lauria.
Lauri ilmoitti nimensä.
»Jaa. Mutta eihän ole vielä todistettu, että vaimonne on kuollut», sanoi pastori.
»En minä sitä varten ole tänne tullut», sanoi Lauri. »Tulin muissa asioissa.»
Hän selitti asiansa ja pyysi Inkerin papinkirjaa.