»Täällä on eräs itsellisnainen Selma Huusko, jolla on avioton tytär Inkeri, ripillä käynyt… Häntäkö tarkoitatte?» kysyi pastori kirkonkirjan takaa:
»Häntä tarkoitan. Onko hänen isästään tietoa?»
Pastori ei vastannut. Alkoi kirjoittaa. Kun papinkirja oli valmis, ojensi pastori sen Laurille sanoen:
»Nuori tyttö… täyttää nyt vasta seitsemäntoista… Vai karjakkokouluun…»
Lauri läksi. Hänen sydämensä tuntui taas raskaalta, ja hänen tuli niin ikävä siinä pimeällä pappilan pihalla, että olisi tehnyt mieli lähteä suoraa päätä astumaan takaisin kotoiseen kiveliöön.
Hän lähti asuntotaloonsa.
Niin hän oli nyt päättänyt. Kun Inkeri vuoden on karjakkokoulussa, palaa hän sieltä kokeneempana ja oppineena karjanhoitajana. Ja ehtii vuotta vanhemmaksi. Nyt hän tällä matkalla jo toimittaa Inkerin hakemuksen ja pyytää Peltolan viemään perille…
Inkerille tekisi hyvää olla vieraissa. Niin oli hänen itsensä käynyt. Kuta enemmän hän tietoja sai, sitä rakkaammaksi koti tuli ja sitä selvemmäksi elämäntehtävä. Hän oli niin paljon itse saanut hyvää oppiretkellään, että uskoi kaikkien suhteen niin käyvän.
Uusi aika vaati uusia viljelystapoja, ne hän oli oppinut. Mutta karja, joka oli talon tuki ja hallavuosienkin turva, oli vielä jäänyt vanhaan hoitoonsa. Inkeri! oli karjan ystävä, vaali ja hoiti elukoita kuin parhaita ystäviään. Kun hän nyt saapi oppia, laittavat he kotimeijerin ja uuden navetan…
Semmoisissa tulevaisuudentuumissa Lauri käveli kirkonkylän läpi.