Silloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille puhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.
Seuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä taloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.
Antti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma puuhaili muissa askareissa.
Iltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli ruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi johonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä mahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi kuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi siellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.
Ja siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa maatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.
Eräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden mäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin täysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät ennen koskaan olleet mitään puhuneet.
»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin puhdistivat samaa lehmää.
»Hyväpä tuo on näinkin», vastasi Selma.
»Onko Selma koskaan oikein rakastanut?»
Selma alkoi heltyä ja ilmoitti: