Veneen kadottua näkyvistä nousi Selma kiveltä ja läksi astumaan taloon. Venevalkamaan tuova polku kulki mutkikkaana koivikon läpi ja nousi pihaan perunakellarin vieritse, joka oli kaivettu mäen laitaan lähelle asuinrakennusta. Nuoren emännän mieli tuntui apealta, ja vielä koivikossa kääntyi hän järvelle päin katsomaan, näkyisikö Simoa veneineen. Mutta niemennenät estivät venettä näkymästä.
Kun Selma meni sisälle, ei Elsa ollutkaan pirtissä, ja hän arvasi hänen menneen kesänavetalle, joka oli palasen matkaa talosta, vainion takana, niemen juurelle päin. Elsa oli tottunut ja huolellinen karjanhoitaja, ja umpisokeanakin osasi hän pihasalla ja navetassa muiden aistiensa avulla toimitella askareita kuin näkevä ihminen ainakin. Lehmäin hoitoon oli hän erityisemmin perehtynyt, niin että Selma saattoi häneen huoleti luottaa.
Elsa-parka!
Hän oli ollut näkevä niinkuin muutkin ihmiset; suuret ruskeat silmät olivat olleet kirkkaat kuin taivaan tähdet, mutta eräänä syksynä oli näkö alkanut vähitellen vähetä, ja ennenkuin joulu oli käsissä, oli hän jo umpisokea. Elsa oli silloin vasta kymmenvuotias…
Näinä viikkoina oli Selma yhä enemmän kiintynyt Elsaan. Elsa oli niin hyvä ja rakastettava. Aina iloinen, aina tyytyväinen kovaan kohtaloonsa. Hän olisi varmaan hyvin kaunis sievine kasvoineen ja tummine tuuheine hiuksineen, jos hän olisi näkevä, ajatteli Selma häntä katsellessaan.
Ilta oli ihana ja lämmin. Selma ei viipynyt sisällä, vaan riensi kesänavetalle. Navetan ovi, joka oli pihaan päin, oli auki, ja Selma arvasi Elsan olevan lypsyhommassa. Polulle mennessään kuuli hän navetasta suuren messinkisen lehmänkellon helähtävän…
Elsa istui kellokasta lypsämässä, ja vaikka Selma astui hiljaa kynnyksen yli, kuuli Elsa hänen tulonsa ja kysyi:
"Joko Simo meni?"
"Jo meni… venekin jo katosi niemen taakse…"
"Isävainaja sanoi sitä niemeä Kotiniemeksi sen vuoksi, että sen nenästä alkoi kotirannan koivikko näkyä."