"Voi, voi kuinka nyt on ihana ja lämmin ilta", sanoi Selma, kun he molemmat illallisen syötyään tulivat pihalle. "Kun sinäkin näkisit, kuinka kirkasta on taivaalla, metsissä ja noilla korkeilla vaarojen huipuilla!"
"Ja järvi kirkkaan sileänä!… En näe, mutta tunnen sen… Muistan entisestä… Hyvä Jumala kuitenkin!"
Elsa purskahti itkemään.
"Kun eläisi vielä äitikään!"
Selma tarttui hänen käteensä ja lohdutteli. Vähällä oli, ettei häneltä itseltäänkin päässyt itku. Sillä samalla kun hän tunsi Elsaa säälivänsä, karmi pelonsekainen ikävä mieltä, kun tiesi olevansa kahden kesken sokean kanssa.
Kun Elsa oli tyyntynyt, kysyi hän:
"Puhuiko sinulle Simo mitään minusta tai Utuniemestä, kun tänne tulitte?"
"En muista erityisesti puhuneen", vastasi Selma.
"Eihän tiedä Simokaan niistä mitään."
Selma tuli uteliaaksi.