"Olen minä joskus kuullut, että tässä Utuniemessä on ennen vanhaan asunut vanha Lapin noita ja sen vuoksi ei tähän ole kukaan uskaltanut ruveta asumaan… Mutta ovat sitä jotkut sanoneet taruksikin…"
"Ei se ole tarua… jospa se olisikin tarua… Minä tiedän kaikki Utuniemen tarinat… Simo ei tiedä… Isä ei kertonut kenellekään, mutta äiti minulle kuolinvuoteellaan kertoi…"
Yhä uteliaammaksi tuli Selma ja alkoi ahdistella Elsaa kysymyksillään.
"Jos lupaat, ettet pelkää ja ettet sano Simolle, mitä olen kertonut, niin selitän, mitä äiti-vainajalta kuulin…"
Selma lupasi, ja he läksivät kävelemään niemen kärkeen päin. Rantakoivikon halki vei sinnekin polku, mutta siitä, missä toinen kääntyi venevalkamaan päin, läksi toinen viemään eteenpäin keskeltä nientä, joka kärkipuolestaan oli hakattu puista puhtaaksi.
"Menemme tänne aivan niemen nenään", puheli Elsa melkein kuiskaavalla äänellä. "Siinä näet Lapin noidan, Jantukan, kodan sijan ja kiukaan… Siinä sillä on ollut noitapaikkansa ja siitä se on kirouksensa sinkauttanut maailman ääriin asti…"
He pääsivät aukean laitaan, johon koivikko loppui, ja heidän eteensä aukeni suuri peilikirkas järven ulappa, johon ilta-aurinko paistaa helotti ja johon saarien metsiköt kuvastuivat.
"Nyt pääsimme aukean laitaan", sanoi Elsa. "Näetkö sitä mustunutta alttaria, joka on laakakivistä tehty törmän laitaan?"
"Näen… tässä se on."
Elsan kuiskaileva ääni, tyvenen illan hiljaisuus ja hänen oma mielenjännityksensä vaikuttivat, että Selma alkoi jotakin pelätä. Hän aikoi jo ehdottaa, että lähtisivät pihasalle, mutta Elsa ehti sanomaan: