"Se on ollut viimeinen lappalainen näillä vesillä ja näillä mailla, Jantukka. Kun muut lappalaiset pakenivat rantamaailmoilta tulevia kalastajia, piti Jantukka tätä Utuniemeä ja näitä kalavesiä hallussaan eikä kukaan uskaltanut tähän päähän järveä tulla hänen kalavesiinsä. Sillä hänen noidanmaineensa oli kuuluisa. Hän osasi langeta loveen ja kerrotaan hänen kerran lovessa ollessaan juoneen Pikku-Raahonjärven kuiviin…"
Elsa oli istunut rantatörmälle, johon oli kasvamassa lyhyttä maaheinää, sileänä, vihreänä nauhana päärmäten niemen nenää.
Selma istui hänen viereensä, häntä alkoi kammottaa Elsan tarina.
"Kerran sitten uskalsivat lantalaiset näille Utuniemen vesille. Oli ollut varhainen aamu syksyllä, silloin, kun poronpinta oli paksuimmillaan. Lantalaiset näkivät järvelle Jantukan kodasta nousevan savun, mutta eivät tienneet, oliko noita yksin kotona. Silloin rohkein heistä, heidän johtajansa, Juho nimeltään, kiipesi kodan katolle, nähdäkseen savutorven reiästä, oliko noita yksin kotona… Jantukka istui takkansa luona ja keitti vastateurastetun poron lihaa, josta rasva muodosti paksun kannen padan pinnalle… Silloin äkkää hän miehen pään kuvastuvan rasvaan ja arvaa siitä heti, että vainolaiset ovat lähellä. Mutta noita ei ole näkemästään millänsäkään, eikä savutorven aukosta tirkistelevä Juho arvaa Jantukan häntä huomanneen. Yhtäkkiä tempaa Jantukka jousensa ja ampuu savutorven kautta kurkistelijaa, joka heti tupsahtaa kodan katolta maahan. — Juhon miehet näkevät veneisiinsä, kuinka heidän johtajansa kävi. He rynnistävät miehissä maihin, ympäröivät kodan, saavat noidan kiinni ja puhkaisevat hänen silmänsä… Mutta ennenkuin ehtivät hänet hengiltä ottaa, kerkiää Jantukka lukea hirmuisen kirouksensa kaikkien lantalaisten tuhoksi ja uhata sokeudella kaikkia tälle niemelle asettuvia…"
"Sokeudella!" kertasi Selma arasti.
"Ja kun Jantukasta henki lähti, niin nousi hirmuinen syysmyrsky, vaikka oli ollut tyven syysaamu. Eikä niistä lantalaisista päässyt kotiin takaisin yksikään, vaan jokainen sille matkalleen kuoli mikä minkin tapaturman kautta."
Selma kuunteli Elsan kertomusta melkein henkeään pidättäen.
"Ja vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta kului, eikä kukaan uskaltanut tälle niemelle nousta eikä näillä vesillä kalastaa. Mutta ajan oloon nousi uusi polvi, eteläpäähän järveä tuli vakinaisia asukkaita, jotka uskalsivat tulla näillekin vesille kalastamaan…"
"Täällähän ovat ennen käyneet kalassa kaikki meidän kyläläiset", sanoi
Selma, alkaen voittaa pelkoansa.
Elsa oli kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi, kysyi vain vuorostaan
Selmalta: