"Enpähän minä ole siitä kuullut, eikä ole meidän kylässä kukaan puhunut
Jantukasta mitään…"
"Ei taida enää nykyinen polvi muistaa…"
"Ei ole minunkaan isäni koskaan Jantukasta mitään puhunut", vakuutti
Selma ja koetti rauhoittaa Elsaa, joka näytti olevan varma siitä, että
Jantukka-noidan kiroukset vielä olivat voimassa.
"En minä itseni takia pelkääkään, mutta minusta tuntuu niinkuin aina vartoisin jotakin kauheaa. En uskalla enkä ole uskaltanut Simolle mitään puhua, vaan sinulle nyt puhun, kun mieli on niin täysi aina ja pelko sydämessä öisinkin…"
"Sitä äiti-vainajasi ennustustako uskot?"
"En osaa oikein selittää, kuinka tuntuu… Välistä kuulen kuin avunhuutoja Veksalahdelta päin…"
"Sinun mielesi on sairas", sanoi Selma. "Kyllä ne luulosi ja kuulemasi ajan oloon haihtuvat ja unohtuvat."
"Kunpa ne unohtuisivat!"
Elsa pusersi Selman kättä.
"On toki nyt hauskempaa, kun sinä olet täällä! Joskus oli minunkin hirveän ikävä, kun Simo viipyi metsillä tai kalassa ja olin yksin kotona!"