"No, nyt et enää saa pelätä Jantukkaa etkä uskoa hänen kirouksiinsa!"
"Minä koetan olla uskomatta!"
He nousivat törmältä ja kävelivät huvikseen pitkin niemen nenää, kävivät ihan kärjessä, jossa oli suuri röykkiö veden hiomia mukulakiviä, ja kiersivät toista rantaa takaisin. Selma näki mustia hiiliä ja kiviä lähellä Jantukan kiuasta ja arvasi, että siinä kai oli noidan kodan jäännöksiä. Mutta hän ei virkkanut Elsalle näkemästään mitään, vaan koetti puhua muista asioista.
"Sisareni Alma ja Pirkko tulevat tänne heinäajaksi", sanoi hän, "ja nuorin veljeni Aapo on luvannut tulla meille koko ensi talveksi…"
"Sepä olisi hauskaa…"
He joutuivat koivikkoon ja polulle, joka vei pihaan päin. Koivikossa kukkivat jo mustikat ja siellä täällä notkopaikoissa näkyi joku valkoinen hillonkukka. Polku vei peltojen piennarta pihaan. Pelloissa oli jo kaunis oras, joka rehevänä ja vihantana ilahdutti silmää.
Yörastas lauloi peltojen päässä tuuheassa kuusessa.
"Selma ja Elsa… Selma ja Elsa… jopa tulit… jopa tulit…
Jantukka… Jantukka…" hoki se.
Selmasta tuntui niin, ja hetken päästä taas:
"Mene pirttiin… mene pirttiin… noita tulee… noita tulee…"