Elsa ei kuitenkaan näyttänyt kuulevan, mitä yörastas rallatti, eikä
Selma uskaltanut puhua siitä, kuinka se hänestä kuulosti.
Kun saapuivat pirttiin, paistoi aurinko vielä suoraan sivuikkunaan, vaikka jo oli puoliyö. Elsa valitteli väsymystä ja sanoi päätänsä kivistävän. Selma toimitti hänet makuulle ja kasteli kääreen, jonka sitoi Elsan otsalle.
Selma oli jo tullut huomaamaan, että Elsa aina pienenkin mielenliikutuksen jälkeen kävi raukeaksi ja voimattomaksi kuin lankavyyhti. — Hänen mielensä on niin kovin pehmeä ja ruumiinsa heikko, — ajatteli Selma.
Mutta vuoteeseen päästyään Elsa pian rauhoittui, ja kun Selma hetken päästä kävi vuoteen viereen, kuuli hän tasaista ja rauhallista nukkuneen hengitystä.
Elsa nukkui rauhassa, mutta hän itse ei tuntenut väsymystä eikä unen tarvetta.
Hän muisti verkkoja, jotka Simon kanssa aamulla olivat Veksalahteen laskeneet, ja päätti lähteä aikansa kuluksi niitä kokemaan.
Yö oli kirkas. Hän muisti Simoa, joka kai jo oli kaukana järven selällä Rantamaulaan menossa. Tuntui ikävältäkin, ja hänen mielessään kierteli Elsan äskeinen kertomus Jantukka-noidasta. Ja vaikka hän vakuutti itselleen, etteivät Jantukan kirot mitään merkinneet, tuntui sittenkin kuin pientä pelkoa sydämessä, kun hän koivikon poikki kulki venevalkamalle. Koivikossa ei ollut niin valoisaa kuin aukealla, sillä koivujen lehtevät oksat estivät auringonvaloa sinne paistamasta. Oli paikoitellen melkein kuin hämärää. Niemen nenästä kuului kuikan huuto kimeän pitkänä, haikeana valituksena. Veksalahdesta päin erotti käkien kukuntaa.
Hän alkoi juuri työntää venettä teloiltaan, kun samalla oli kuulevinaan kimakan, valittavan huudon Jantukan kiukaalta päin. Se huuto kuului vihlovalta ja sai Selman sydämen levottomasti lyömään.
Hän heitti veneen työntämisen ja seisahtui henkeänsä pidättäen kuuntelemaan.
Kuikkako se oli?