Ei ollut…

Huuhkain ehkä… Hän kuunteli vielä, seisoi liikahtamana, silmissä pelokas ilme. Mutta huuto ei toistunut. Hän tunsi helpotuksen henkäyksen nousevan rinnastaan ja pääsi pian entiselleen.

Joutavia maa- ja vesilintujen rääkkymisiä, — lohdutteli hän itseään ja koetti saavuttaa entisen levollisuutensa.

Mutta kun hän toista kertaa alkoi työntää venettä vesille, kuului huuto melkein selän takaa koivikosta. Hän ei kuitenkaan kovin pelästynyt, sillä nyt hän uskoi sen huuhkaimen ulvonnaksi. Hän veti veneen teloilleen ja nousi koivikkoon. Ei osannut päättää, lähteäkö taloon vai yrittääkö verkkoja kokemaan. Kun hän joutui koivikon varjoon, muisti hän yhtäkkiä, että he olivat kahden Elsan kanssa eikä muita ihmisiä ollut kuin peninkulmien päässä. Se tieto ei ollut häntä ennen erikoisesti vaivannut, mutta nyt hän melkein pelkäsi.

Hän, joka lapsuudestaan asti oli ollut niin rohkea, että uskalsi metsiin ja järvelle aivan yksin. Lapsellinen hän oli! Hän oli heikontunut Elsan seurassa, joka pelkäsi kaikkea ja uskoi kaikkea…

Puolivälistä polkua aikoi hän mennä takaisin venevalkamalle ja soutaa Veksalahteen verkkoja kokemaan, mutta päätti lopuksi pistäytyä katsomaan, nukkuiko Elsa…

Ehkä Elsa-parka oli joutunut Jantukan kirojen takia sokeaksi!

Hänelle tuli äkkiä sellainen usko, ja kun hän meni pirttiin ja kävi Elsan vuoteen viereen, tuntui hänestä niinkuin hän pelkäisi… Elsa näytti nukkuvan rauhallisesti, ei tiennyt mitään, vaikka Selma käveli lattialla kahakäteen. Avonaisesta ovesta kuului käkien kukuntaa, ja kun Selma silmäsi ulos ja pohjoiselle taivaanrannalle, näki hän kirkkaita loistoja syttyvän vuorten huipuilla ja arvasi siitä, että oli aamupuoli yötä.

Mutta sitten suuttui hän itselleen. Tässä nyt toimetonna kävellä ja pelätä tyhjää valoisana kesäyönä! Lapsi hän oli, joka oli antanut Elsan kertomuksen luontoonsa vaikuttaa. Elsa saattoi olla sairas muutenkin. Olihan Simo kerran sanonut, että Elsalla joskus oli hetkiä, joina hän puheli mahdottomia, omia luulojaan ja kuulemiaan…

Niin se olikin!