Nyt oli jo syksy käsissä. Riihet olivat puidut, perunat kannetut kellariin, ja Simo oli jo ehtinyt parina päivänä kuokkia notkoon aloittamiansa uusia peltosarkoja. Oli ollut hyvä kesä. Oli ollut lämmintä ja saatu sadetta oikeaan aikaan. Vuodentulo oli runsas niin heinäin kuin viljakasvienkin puolesta.
Mutta sittenkään ei ollut kesä ollut niin hauska Simon mielestä kuin hän poikamiehenä sitä oli kuvitellut.
Hän itse kyllä olisi ollut iloinen ja nauttinut nuoresta onnestaan, mutta Selma näytti joinakuina hetkinä ikävöivän. Tätä Simo piti sitäkin kummempana, kun Selmalla kuitenkin oli veli ja sisar seuranaan. Simolle ei Selma ollut puolella sanallakaan ikävästään sanonut, mutta Simo oli ollut sen huomaavinaan. Kerrankin oli tavannut Selman itkemästä riihen kynnykseltä, ja kun syytä kysyi, oli Selma vain vastannut, että ilman aikojaan tuli äkkiä ikävä.
Elsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei ollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta, tuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja pillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.
Nyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti syitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa Rantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän ikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?
Ajatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret katkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä. Oli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.
Kun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä kovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän katkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta kanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin kahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni. Mutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan kanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi niemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan siitä…
Hän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat hänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma näytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli varmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan kirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta viimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli ehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään. Mutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!
Niin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein kiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä irti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.
Hän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman usein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen tulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet lähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.