Sitähän isä-vainaja oli häntäkin varoittanut hajoittamasta…

Hän alkoi kuokkia ja teki päätöksensä. Heti tänä iltana hän lähtisi niemelle. Ottaisi rautakangen matkaansa ja hajoittaisi yksin kivin koko tuon taikapaikan! Isä-vainajaakin vaivasi taikausko!

Jantukalla ei enää ollut tällä niemellä mitään tekemistä!

Hän arveli puhua Aapolle, joka näkyi saran toisesta päästä tulevan hänen luokseen, koko asian, mutta päätti sitten, ettei hän sittenkään virkkaisi Aapolle mitään, vaan hajoittaisi kiukaan yksin. Aapo kertoisi siitä Rantamaulassa, ja siitä syntyisi uusia juttuja ja juoruja.

Ja kun Aapo tuli viereen, alkoi Simo puhua muista suunnitelmistaan. Koko tämä lihava notko järven rantaan asti pitäisi saada pelloksi ja ojan varret peratuksi niityiksi. Niittyjä saisi niin paljon kuin tahtoi. Heinikoita olivat kaikki korvet täynnä. Hän puhui ensi talven töistä, uuden asuinrakennuksen ja uuden navetan salvamisesta, ja pyysi Aapoa työtoveriksi.

"Luvannuthan olen", myönteli Aapo. "Ovat ne puhuneet, että ensi talvena tulee paljon tukinajojakin ja hakkuumiehille hyvät palkat, mutta kun nyt kerran olen sinun töihisi luvannut tulla, niin tulen."

Aapo olikin kätevä salvumies ja nuoreksi mieheksi vakava ja tasainen. Ja nyt kun siinä puhelivat Simon kanssa, niin siihen uskoon molemmin jäivät, että voitollisempaa oli ajan oloon maata viljellä kuin tukkitöissä kulkea. Rahat, jotka sieltä ansaitsi, kuluivat elämiseen, mutta maa, jonka muokkasivat, alkoi kasvaa, elätti miehensä eikä koskaan tyhjää tarjonnut.

"Eivätpä ne siellä ole rikastuneet meidän kylän miehetkään, jotka kesät talvet tukkitöissä kulkevat… Elämiseen on mennyt kaikki, ja maat ovat menneet epäkuntoon", sanoi Aapo.

He olivat puhellessaan kävelleet toiseen laitaan vainiota, jossa Aapo oli kaivanut laajan kuopan, jotta suuri kivi pellolta kyntäjän tieltä siihen upotettaisiin.

Pitkien riukujen avulla alkoivat he vääntää kiveä kuoppaan. Hetken ponnistusten perästä se liikahtikin ja pyllähti kuoppaansa…