Silloin näkivät he Selman kävelevän talosta ja arvasivat, että hän tuli heitä päivälliselle pyytämään.
"Tulehan katsomaan, Selma, kuinka isolle kivelle on käynyt!" kutsui
Simo vaimoaan.
Selma riensi miesten luo. Hän näytti nyt iloisemmalta kuin moneen päivään, ja hänen kauniissa sinisissä silmissään oli lämmin ilme, kun hän Simoon katsoi. Simonkin kasvoille levisi kirkas päivänpaiste.
"Me olemme nyt sopineet, että Aapo tulee meille koko talveksi salvumieheksi", sanoi hän Selmalle. "Vuoden päästä näkyy jo Utuniemen uuden rakennuksen harja yli koivikon kauas järvelle!"
Omista sanoistaan tuli Simo niin hyvilleen, että tarttui vaimoaan vyötäisiltä kiinni ja aivan kohoksi nosti.
Kun he astelivat navetan ohi, kysyi Simo:
"Vieläkö Riekko ja Kukka ikävöivät Rantamaulaan?"
"Eivät enää", vastasi Selma nauravin huulin. "Nyt ne syövät ja juovat ja ovat kuin kotonaan… kodikseen ovat ottaneet…"
"Entäs sinä?" kysyi Simo hiljempaa, ettei heidän jälessään kävelevä
Aapo kuulisi.
"Kodikseni olen ottanut", vastasi Selma, ja Simo näki hänen silmistään, että Selma tarkoitti totta.