"Hänellä on aivan samanlaisia taudinoireita kuin äitivainajalla viimeisinä aikoinaan", sanoi Simo. "Ehkäpä taas siitä selkiää, kun saapi nukkua."
Selman täytyi mennä navettaan. Simokin lähti Elsan vuoteen luota, ja he painoivat oven kiinni, ettei sairaan lepoa mikään häiritsisi.
Pirtissä oli jo pimeä. Syystuuli ulvoi ulkona, ja lännen taivaanrannalta vilkkui vielä kaitaisena pitkänä viiruna illan viimeinen kajastus.
Simo sytytti kuivista hongista iloisen pystytulen ja istui sen loisteeseen tupakoimaan.
— Ehkä Aapo rantamailta palatessaan tuo Elsalle sopivat lääkkeet, — ajatteli hän, vaikka kyllä sisimmässään tunsi ja uskoi, ettei Elsa enää pitkälle eläisi. Hänen tautinsa oli nyt syyspuoleen muuttunut aivan samanlaiseksi kuin äiti-vainajalla viimeisinä aikoina.
— Muutenkin on perinyt äiti-vainajan luonnon, — ajatteli hän lisäksi.
Hän ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja mietti juuri lähteäkseen
Jantukan kiukaan kimppuun, kun kuuli Elsan huoneesta ääntä.
Hän seisahtui keskelle lattiaa ja kuunteli. Hetkeen taas ei erottanut mitään, mutta sitten kuului Elsa kuin unissaan tai houreissaan puhuvan:
"Eikö kuulu Veksalahdesta Selman huuto… kuuluu… niitä on kolme miestä… Riennä… riennä! Jantukan kirous! Jantukan kirous!"
"Hourii se… hourii se!" sanoi Simo itsekseen.