Kun ei taas hetkeen mitään kuulunut, raotti Simo ovea ja kuunteli.
Sairas hengitti taas tasaisesti, aivan kuin nukkuen rauhassa.
Simo painoi oven kiinni.
"Jantukan kirous — Jantukan kirous", sanoi hän itsekseen ja tunsi, että hänen verensä alkoi kiehua. "Jo nyt on kumma, etten saa tuota kiuasta hajalle!"
Hammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.
Pihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli lypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella äänellä kuin voi:
"Elsa nukkuu oikein rauhassa… Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne aamulla jääneen kalakontin."
"Elähän nyt viivy kauan", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan näkemään Simoa.
"En toki."
Mennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin askelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi hän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui ja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten. Kuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi tuntui vavahtelevan.
Mutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon läpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään. Olisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin olisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan Selmalle mennyt selittämään!