Hän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli pimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä törötti.
Vihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui sitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja heitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen, ja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi, niin toinen oli perässä tulossa… Puoliväliin sai paljain käsin puretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi ensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi ajanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat siinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan kiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella vääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen joka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä oleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.
— Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, — hymähti hän ja iski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.
Silloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei saanut selvää, mistä päin.
Hän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.
Rohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti…
Ei kuulunut enää mitään.
"Taisivatpa haltiat kadota!" sanoi hän melkein hyvillään.
Myrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti pimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja kumartelivat.
Simo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän kotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään, että nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti, jahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella kivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen…