Kun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen. Hän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon astuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan Selman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan ollut niissä nähnyt.
"Se nukkuu nyt rauhallisesti", sanoi Selma hiljaisella äänellä, viitaten Elsan huoneeseen.
Nyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.
"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt", virkkoi Simo ennenkuin Selma ehti kysyäkään.
Kun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo tiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.
"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet", puhui hän puoleksi nauravin suin.
Selma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.
"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut sitä pelätä ja uskotella sinullekin…"
Kun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että uskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän rohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:
"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan kiroukseen vieläkin…"