"Annoin…"
Selma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja sydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken mietteittensä.
Simo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan huudahti.
Oli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta Simo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen levottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan kiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä uskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa ymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä onnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä…
Hän nukkui taas rauha ja onni mielessään.
VI
Alkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja arkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä kirkasta otsaansa näyttäen.
Mutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla, naputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi hirteen, salvos salvokseen.
Niin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät kehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon näyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.
Huurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi pitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.