Molemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves, joka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta hyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein katsein hymyilisi.
"Pimein aika on ohi!" huudahti Aapo iloisesti.
"Niin on!" myönsi Simo.
Ja molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa toivoa.
He alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin eilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.
"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle niinkuin arvelinkin", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.
"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää", sanoi Aapo. "Jos hyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta tulokasta varrotaan…"
"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut… Mitä sinä, Aapo, luulet?"
"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi mielessään sitä Jantukkaa…"
Simo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen kirouksistaan puhuneet.