"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?" kysyi Simo. Hän oli luullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.
"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin sitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja Jantukan nimeä mainitsevan."
Simo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli
Jantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.
Näihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein öisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan hourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta sairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään ehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.
"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa ja kysyy", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.
Eräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo rakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua hiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa häiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän pääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa pyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:
"Simohan se on!"
"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?"
"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle… Selma rakastaa sinua ja minua…
Viaton on Selma…"
Simo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni ja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.