Raskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka kohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa tarvitsisi.
"Menehän nyt vain", koettaa Selma lohdutella Simoa. "Enhän kuitenkaan nyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja kunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin…"
Selma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:
"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan… Et sinä yksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa…"
"Ei se nyt sillä aikaa", esteli Selma.
"Ei sitä tiedä…"
Ulommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui. Vaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo tasakerran uudet hirret järvelle asti… Valmista oli tullut.
— Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä, jossa on neljä isoa ikkunaa, — mietti hän hyvillä mielin. — Tiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja kattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina…
Sopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.
Ja Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän itse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka tekivät talossa työtä… Silloin olisi jo Utuniemi iso, lukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla… ja josta eivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin…