Simon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään rannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä tukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä ostaakseen kysyneet… Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin…

Mutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle etelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!

Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku paino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen loppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti hyvältä rinnassa…

Ei ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta. Aapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua voisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut Almakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä enää näkisi.

Alma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan kuin ruumisarkun päällä…

Silloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja pihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.

Vanha emäntä pillahti itkuun.

"Elsa-parka… Elsa-raukka", nyyhki hän. "Sillä olivat omat uskonsa ja luulonsa… Hyvä Jumala on hänelle armollinen… Ei hän hourinut, mutta hänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot…"

Ei mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä itki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä…

Mutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon päin kääntyen: