Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin haihduttaakseen äskeisiä muistoja.
Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa nousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria valkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti koivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.
"Näetkö savua?"
"Näen toki… Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."
"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa…"
"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä…"
"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita…"
Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään vapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan…
Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti selvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren rantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin ja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama vauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että molemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään, jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä…
Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat kumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi: