Romppainen on mennyt menojaan toisten järvien rannoille metsiä tarkastelemaan ja Aapo on seurannut apurina. Simon kanssa he eivät ole metsäkauppoihin päässeet. Rantamaulan Esakin on palannut heidän kanssaan, koska oli kiire syyskalan pyyntiin.
Utuniemessä on kotosalla talon tavallinen väki ja elämä näyttää jatkuvan samaan tapaan kuin ennenkin.
Syyskuun iltapäivä on tyven ja lämmin ja auringon laskuun vielä aikaa.
Simo on kuokkinut uudisviljelyksellään, mutta päättää nyt lähteä kokemaan verkkojaan, joita ei kahteen päivään ole muistanut.
Hän on ollut kuin turtana näinä päivinä. Hirmuisen raskas paino rasittaa hänen sydäntään, ja hänen mielensä on musta. Epäilys, joka joskus oli hänen mieleensä johtunut, on moninkertaisella voimalla kasvanut, ja joinakuina hetkinä valtaa hänet hirmuinen tuska, joka vihloo sydäntä kuin rauta. Mutta ei hän mitään ole Selmalle virkkanut ja on muutenkin koettanut olla niin, ettei Selma havaitsisi hänen olossaan muutosta eikä arvaisi hänen mustia mietteitään. Sillä eihän hän tiedä mitään varmasti, epäilee vain.
Oliko se mahdollista ja kuinka se oli mahdolliseksi käynyt?
Hän on nämä yöt ja päivät miettinyt sitä samaa. Joskus uskoo hän erehtyvänsä ja toivo palaa häneen. Mutta sitten muistuu mieleen monenlaisia seikkoja ja tapauksia, jotka viittaavat päinvastaiseen.
Esa-ukon puhe Aapramista oli jo hänen epäilyksiänsä vahvistanut, mutta sitten hän äkkiä heräsi kuin unesta ja silmiltä putosi kuin peite, kun hän kuuli Romppaisen sanovan:
"Seisoo niinkuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla…"
Yhtäkkiä on hänelle selvinnyt se, miksi poika heti syntymästään asti on ollut hänelle vastenmielinen. Siinä on ollut jotakin vierasta, mikä ei ole häntä miellyttänyt…