Ja nyt näinä päivinä, kun hän on poikaa tarkemmin katsellut, on hänen täytynyt myöntää, että Aaprami oli kuin Paksu-Sakari pienoiskoossa.
Miten se oli selitettävissä?
Silloin hän kuokkiessaan muistaa Elsa-vainajan puheet, joita oli hourauksiksi uskonut, ja hän rupeaa nyt vasta ymmärtämään…
Hirveä hätä ja tuska häntä ahdistavat. Hyvä Jumala! Miksi ei Selma ole mitään hänelle selittänyt ja sanonut! Miksi on salannut ja yksin onnettomuuttaan murehtinut!
Sillä vaikka hän ei tiedäkään yksityisseikkoja, muistaa hän kaikki, mitä Elsa-vainaja puhui, ja siitä saa hän aavistuksen asiasta ja selityksen siihen, miksi Selma murehti ja laihtui…
Hän osaa oikein kuvitella, kuinka kaikki on käynyt, ja hän puristaa kuokan vartta, että veri kynnen alta kihoaa. Ja sen vuoksi oli Selmakin pojalle alussa tyly! Mutta se oli kuitenkin hänen oman vaimonsa synnyttämä!
Ja hän onneton oli uskonut, että Selma pelkäsi Jantukan kiroja! Syvempi sydämen murhe Selma-raukan hautaan viepi!
Ei tahtonut, ei uskaltanut totuutta ilmaista, mutta nyt se ilmestyy itsestään, omia teitään. Hän ymmärtää hyvin, mitä Selma on kärsinyt, ja hän syyttää itseänsä, kun ei heti sanonut, ettei tämä tunnu oikein omalta lapselta… Ehkä Selma silloin heti olisi kaikki tunnustanut…
Nyt verkalleen pihaan kävellessään muistaa hän illan, jona lähti Rantamaulaan lehmää noutamaan. Muistaa kohtauksen Hanhilahdessa ja muistaa Paksun-Sakarin pienimmänkin piirteen…
Viha vapisuttaa häntä niin, ettei hän tahdo saattaa kävellä, ja hänen kasvonsa ovat aivan kalpeat.