Ettei hän jo ensi talvena, kun se kulkuri taloon tuli ja komentelemalla ruokaa pyysi… ettei hän jo silloin upottanut puukkoaan sen rintaan!
Nyt se on kuollut, Aapo on itse nähnyt, nyt sille ei enää voisi kostaa!
Ja hänen onnensa ja rauhansa se oli vienyt!
Pihaan tullessaan koettaa hän taas rauhoittua. Ja taas vilahtaa ajatus, että ehkä hän sittenkin on erehtynyt, ehkä sittenkin Elsan puheet ja hänen omat otaksumisensa olivat vain mielikuvitusta ja turhia luuloja! Mutta ne valoisat ajatukset vain vilahtavat mielessä niinkuin päivänsäde mustien pilvien lomitse. Pian on hän taas varma asiasta, eikä hän keksi nyt enää mitään seikkaa, jolla voisi uskoaan muuttaa.
"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."
Niin tekeekin. Olisipa hänen pitänyt se nähdä itsensäkin, ennenkuin
Romppainen siitä huomautti!
Hän kokoaa koko voimansa, kun hän käy pirttiin, jossa Selma ja poika ovat. Hän päättää, ettei hän katso poikaan, mutta heti kun hän oven aukaisee, osuu hänen katseensa Aapramiin, joka seisoo keskellä lattiaa keppi kädessä… Poika seisoo kenoselkäisenä, posket punottaen, ja vesiharmajat silmät…
Simo kääntää pois katseensa pojasta Selmaan, joka istuu takan luona.
Selman katse on arka eikä nouse Simon silmään.
Kun Aaprami kuulee, että Simo aikoo verkoille, alkaa hän pyytää mukaan, sillä hän on kesän aikana isänsä kanssa tottunut pääsemään järvelle.
Selma koettaa houkutella Aapramia jäämään äidin luo, mutta poika uhkaa kepillä äitiään ja aikoo lähteä. Aurinko on vielä niin korkealla, että ehtisivät verkot kokea ennen sen laskua. Ja lämmin on ilta.
Simo ei virka pojan pyrkimiseen mitään. Hän ottaa vain uunin päältä jouhivanttuunsa ja tekee lähtöä.