"Ota nyt Aaprami verkoille!" sanoo Selma. "Ei se taida muuhun tyytyä, kun sattui lähtösi näkemään."
"Tulkoonpa vain!"
Simon ääni on aivan soinnuton ja helähtää kylmältä…
Aaprami on ovella menossa ja Simo lähtee hänen jälessään. Kun hän ovea kiinni painaessaan katsoo Selmaan, on Selma kalpea kuin palttina ja hänen silmissään on pelon ja tuskan ilme.
Simo painaa hiljaa oven kiinni eikä kumpikaan virka mitään.
Aaprami tepastelee jo kaukana venevalkamalle vievällä tiellä ja Simo astelee verkalleen perässä. Mutta hänen mielensä on niin kuohuksissa, että korvat soivat ja silmissä pimenee. Hän ei tahdo osata kulkea.
Venevalkamaan paistavat syksyisen ilta-auringon viimeiset säteet ikäänkuin murehtien valkokylkisen koivikon läpi. Rannan luhta on kulottunut ja kellastunut. Keltapunaisena hohtavat vaarojen kupeet, ja järveltä henkii jo syksyinen tunnelma.
Aaprami on kiivennyt veneeseen ja mennyt peräteljolle. Simo työntää veneen vesille ja istuu soutamaan, vaikka useimmiten verkoille mennessään sauvoi. Hänen ajatuksensa palavat, ja hänen silmissään leimahtaa viha, joka panee koko hänen vankan ruumiinsa vapisemaan.
Aaprami on istunut perään, mutta nousee seisomaan lähellä
Veksalahtea…
Laskevan päivän viimeinen säde sattuu Aapramiin.