Simo säpsähtää. Nyt on hän varma, että poika ei ole hänen… Kun
Aaprami seisoo veneen perässä, tuntuu Simosta niinkuin näkisi hän
Paksun-Sakarin ilmielävänä, niinkuin hän seisoi silloin kesäyönä veneen
perässä ja kysyi kaloja…
Sama kenoselkäinen asento, samat vesisiniset silmät, pystypää ja vaaleat kulmakarvat!
Poika jokeltaa jotakin ja huitoo käsillään… Aurinko laskee, ja Veksalahdessa on melkein hämy. Hiljaisina ovat järven rannat, syys-ilta suurissa metsissä, eikä minkäänlaista ääntä kuulu…
Lahden pohjukassa on jo hyvin hämy…
Vene kolahtaa tulvan tuomaan puuhun, heilahtaa. Aaprami keikahtaa selälleen veneen laidan yli. Pienet kädet vilahtavat apua anoen, Simo hyökkää pystyyn, mutta samalla hänen ruumiinsa ikäänkuin halpautuu. Uhmana vilahtaa hänen sielussaan: älä auta…
Simo istuu teljolla ja tuijottaa siihen paikkaan, johon Aaprami on pudonnut. Sitten kääntää hän verkalleen veneen takaisin päin ja alkaa soutaa. Verkkojaan hän ei muista… Ei ymmärrä mitä on tapahtunut. Pimeys laskeutuu sydämeen ja mieleen.
Hän herää siihen, että vene töksähtää venevalkaman teloille. On tullut jo melkein pimeä ja Simo näkee, että pirtin järvenpuolisesta ikkunasta vilkkuu tuli.
Puolivälissä koivikkoa tulee Selma häntä vastaan avopäin, hiukset irrallaan hulmuten.
Simo katsoo häneen, ei virka mitään, vain katsoo…