Nyt tänä kesäiltana oli Simo päättänyt vaimoltaan kaikki kysyä ja omasta puolestaan kaikki selittää.
Mutta vaikka joskus on näyttänytkin, että Selma alkaa toipua entiselleen, vaipuu hän välistä pitkiin mietteisiin, ja kun aikansa on miettinyt, niin rupeaa ääneensä itkemään. Eikä hän nytkään, kun Simo Veksalahteen pyytää, näytä ilostuvan, vaikka koko kevättalven ovat kumpikin tätä iltaa vartoneet.
He lähtevät kumpikin rantaan päin, Simolla verkkoja olallaan riippumassa.
Simo on jo vesille laittanut kalaveneensä, jonka kevätahavain aikana on tervannut. Selma käy veneeseen, istahtaa perään ja sanoo väsyneesti:
"Mitäpä asia paranee Veksalahdessa… saatan minä kaikki tässäkin sanoa… sanoa, että viaton olen…"
"Et ehtinyt apua huutaa?"
"Huusin minä… Mutta pelästyin heidän tulostaan… niitä oli kolme miestä… enkä muista muuta kuin että Paksu-Sakari tarttui kiinni. Muuta en muista…"
"Entä sitten, kun tulit tajullesi?" kysyy Simo väräjävin äänin.
"Heräsin kuin unesta… Päätäni pakotti ja ruumis oli kuin pieksetty…"
Simo kuuntelee jokaista Selman sanaa kuin niellä ne tahtoisi.