"Päätäni pakotti", jatkaa Selma, "nousin ja luulin unta nähneeni…
Järvi oli tyven, oli aamu eikä miehiä eikä venettä näkynyt missään…
Portailla tuli Elsa vastaan ja itki… 'Jantukan kirot!… Jantukan
kirot', huusi hän. Ja silloin vasta oikein pelästyin…"
Simo kuuntelee ja nieleskelee, on kuin tuskan hiki nousisi hänen otsalleen.
"Olen sen osannut aavistaa", sanoo hän. "Miksi et heti kertonut… Minä olisin lähtenyt…"
"En uskaltanut… en tohtinut… enkä tiennyt sitä silloin niin varmaksi…"
"Milloin sitten tiesit varmaksi?" kysyy Simo synkkänä.
"Vasta kun poika syntyi… Silloin olin varma, ettei se ollut sinun poikasi…"
Hän vaikenee eikä Simokaan puhu mitään. Mutta molemmin ajattelevat he sitä, mitä on tapahtunut. Simon katse on synkkä, ja tietämättään puree hän hammasta…
Selma peittää kasvonsa.
"Kyllä tiedän, miten se kävi… Sitä pelkäsin ja siksi en uskaltanut sanoa… Tiesin luontosi. Ajattelin, pelkäsin: minut tai pojan tappaa."
"Sinutko? Kuinka semmoista saatoit ajatella! Olethan viattomasti kärsinyt, raukka…"