Simon ääni on hellä.
"Viatonhan oli poikakin."
Selman ääni on yhä varmempi.
Simo vähän säpsähtää ja hänen silmissään leimahtaa.
"Tiedänhän minä, kenen ensiksi olisin tuhonnut, mutta sen ehtivät muut tehdä… Paksu-Sakari ei ole enää elossa niinkuin tiedät", puhuu hän synkällä äänellä. "Sinä et tiedä, Selma, mikä hirmuinen viha minulla oli ensin sitä maankulkijaa kohtaan… Olisinko saattanut nähdä, että pojasta kasvaisi samanlainen… joka ajan oloon saisi nauttia työni hedelmät… En! Enkä kadu, etten auttanut…"
"Etkö kadu!… Viaton ihmishenkihän se oli…"
"Olkoon, mutta minun silmäni alla ei hän mieheksi olisi varttunut… Hänen lastansako minun olisi ollut omana kasvatettava, omanani sitä rakastettava ja isänä sille oltava! — En kadu…"
Kun ei Selma virka mitään, jatkaa Simo:
"Ethän sinäkään poikaa rakastanut… kärsit vain ja tietojasi salasit… Toivoit pojan kuolevan, sen tiedän…"
"En itseäni, en kovaa kohtaloani surrut", alkaa Selma nyt puhua verrattain rauhallisesti. "Muu minua suretti… Tiesin, että olin joutunut Jantukan kiroihin… 'Kaikkien, jotka tälle niemelle asettuvat asumaan, pitää tuleman onnettomiksi!' Niin sanoi Elsa-vainaja Jantukan kironneen. Ja Jantukan kiroissa Elsa-parka näkönsä menetti… Minuun sitten pystyivät… Jantukan kirot minut ohjasivat Veksalahteen, onnettomuuspaikalle… sitä murehdin… Ja Jantukan kirot estivät sinut poikaa pelastamasta, kun eivät muuten sinuun ole pystyneet…"