"Yhäkö sinä olet noin lapsellinen!"
Simo sanoo sen sellaisella äänellä kuin ei uskoisi Selman totta tarkoittavan.
"Kuinka muutoin olisimme näin onnettomiksi joutuneet!… Ja vielä lisää… vielä lisää tulee! Minä tiedän sen, tunnen sen… Jantukan kirot seuraavat ja ahdistavat meitä aina…"
Selma istuu veneen perässä, Simo seisoo venevalkaman teloilla. Verkot on hän laskenut rantakiville. Mutta kumpikaan ei näy muistavan, että heidän olisi ne pitänyt käydä laskemassa Veksalahteen. Pitkän aikaa ovat kumpikin ääneti. Simo on tavallista kalpeampi, ja hänen rintansa kohoaa tuskallisesti. Näyttää taistelevan tunteensa ja järkensä kanssa. Vihdoin hän selvenee ja sanoo tyynesti Selmalle:
"Tule… käymme niemen kärkeen, Jantukan parhaaseen noitapaikkaan… Näet omin silmin, kuinka kaunis ja rehevä ohranoras nousee nyt entiseltä kiukaan sijalta… Vieläkö uskot joutavia? Tule! Rohkaise luontosi! Et sinä ole heikompaa sukua kuin minäkään…"
Selma nousee veneen perästä ja lähtee seuraamaan Simoa, joka jo on noussut koivikkoon. Simo kävelee nopeaan, niin että Selman on pantava puolijuoksua perässä. Niemelle vievä polku on levitetty tavallisen tien levyiseksi ja näyttää nyt tieltä, joka viepi viljamaalle. Selma ei ole niemen kärjessä käynyt sittenkun se on pelloksi tehty.
Puolivälissä kääntyy Simo taakseen katsomaan ja seisahtuu odottamaan
Selmaa.
"Pelkäätkö tulla tänne?" kysyy Simo, kun Selma ehtii hänen luokseen.
"En, en minä sinun kanssasi pelkää", vastaa Selma, ja ensi kerran pitkästä aikaa he katsovat toisiaan silmiin.
Selman katseessa on luottamusta, ja se tekee hyvää Simolle.